”Maailman sotien ja riitojen keskellä löytyy kauniita ja iloisiakin asioita. Urheilijoitten välinen toveruus elää ja kasvaa kylmän sodan varjossa osoituksena siitä, että toivoa paremmasta huomisesta on olemassa.

Urheilijoitten välinen, usein toveruudesta veljeydeksi lujittuva yhteys lähentää maailman kansoja. Se antaa nuorille rikkaita elämänkokemuksia. Se antaa paljon enemmän kuin senttejä ja sekunteja tuijottavat doping-kohua kauhistelevat urheilukuluttajat osaavat koskaan aavistaakaan.

Kurinpito ei voi olla sitä, että urheilijaa piiskalla ohjataan kohti tavoitteita. Urheilu on vapaaehtoista toimintaa, jonka pitää tuottaa harrastajilleen iloa ja tyydytystä. Pakko ei kuulu urheilun luonteeseen. Oikea kuri kasvaa toveruuden hengestä ja ihmisen välisestä keskinäisestä kunnioituksesta.

Itsekuri on harjoittelun puntari. Helpoin tie elämässä ja harjoittelussa ei ole mestarin tie. Houkutuksesta kieltäytyvät, kivisetkin polut sitkeästi taivaltavat ovat vahvoja silloin, kun ponnistellaan fyysisen suorituskyvyn äärirajoilla.”

Liisa Veijalainen