Pariisin olympiakisat päättyivät Suomen kannalta huonosti. Vaikka hyviä sijoituksia saavutettiinkin, eivät viitossijat olleet menestyksen mittari etenkään, kun ne saatiin kevyemmän kilpailun lajeissa. Paralympialaisista saimme muutaman mitalin, mutta nekin tulivat sellaisista lajeista, joiden urheilijat ovat uransa ehtoopuolella ja jättävät suuren tyhjiön jälkeensä. Pariisin kisat eivät kuitenkaan olleet ainoat olympialaiset, jotka ovat menneet penkin alle. Pitkään elettiin siinä uskossa, että kansakunnan kokoon verrattuna Suomi on urheilun suurmaa mitalin tai pari voitettuaan. Sen illuusion hälvennettyä olemme heränneet toteamaan, että koko urheilujärjestelmä on pöhöttynyt ja muuttunut tehottomaksi.  

Voimme vain kuvitella mitä Tahko Pihkala sanoisi tässä tilanteessa. Tahko oli omana aikanaan kiihkeä huippu-urheilumies, mutta ymmärsi sen ohella kansan kunnon merkityksen erityisesti maanpuolustuksen kannalta, mutta myös kansanterveydellisesti. Tahko oli päätelmissään tullut johtopäätökseen, että kansainvälinen huippu-urheilu, kansallinen kilpaurheilu ja koko kansan liikkeelle saaminen on eriytettävä toisistaan. Onko Suomen iso virhe ollut siinä, että kaikki nuo elementit on keskitetty yhden ja saman organisaation hoidettavaksi?

Tämän hetken tilanne on se, että Olympiakomitean puheenjohtaja Jan Vapaavuori on jättänyt tehtävänsä ja uudeksi puheenjohtajaksi on valittu Petteri Kilpinen ja hänen mukanaan sekä varapuheenjohtajat että koko hallitus on uusiutunut. Huippu-urheiluyksikön johtaja Matti Heikkinen ja laji- ja kisaohjelmien johtaja Leena Paavolainen on kumpikin vapautettu vastuusta jo aiemmin, eikä heidän jättämiinsä tehtäviin ole nimetty uusia henkilöitä. Uusilta johtajilta odotetaan nyt ripeitä uudistuksia ja suhteiden palauttamista toiminnan päärahoittajaan.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on saatujen lehtitietojen mukaan tuskastunut tilanteeseen ja pohtii omia ratkaisujaan tilanteen laukaisemiseksi ministeri Sandra Bergqvistin johdolla. Urheilujärjestöt odottavat nyt epätietoisina, miten ministeriössä halutaan edetä. Uudistetaanko huippu-urheilun organisoitumista nopealla aikataululla valtiojohtoisesti vai annetaanko urheilutoimijoiden ratkaista haasteellinen tilanne omin voimin? Millaiseen järjestelmään olisimme siirtymässä, mikäli ministeriö ottaisi huippu-urheilun suoraan ohjaukseensa? Kiireessä ei ole koskaan hyväksi tehdä tärkeitä päätöksiä. Nyt olisikin perusteellisen analysoinnin paikka?

On selvää, että Olympiakomitean vastuu on nykyisellään liian laaja. Olisi parempi, jos se ei itse valmentaisi ketään vaan keskittyisi siihen mihin tarkoitukseen se on alun perin tarkoitettukin: kokoamaan ja varustamaan joukkueet Olympialaisiin niistä urheilijoista, valmentajista, asiantuntijoista ja johtajista, jotka se katsoo täyttävän menestyksen saavuttamiseksi asetetut kriteerit. Niistä urheilujärjestöt voisivat sopia yhteistyössä OKM:n ja tehtävään nimettävien asiantuntijoiden kanssa. Huippu-urheilijoiden valmentaminen tapahtuisi lajiliittojen, liittoyhtymien ja seurojen välisenä yhteistyönä eri alojen asiantuntijoiden avustamana. Olympiakomitea voisi näin keskittyä olympialaiseen huippu-urheiluun ja tukea niissä menestymään pyrkiviä urheilijoita ja heidän tukijoukkojaan taloudellisesti riittävällä tasolla sekä pitämällä yhteyttä kansainväliseen olympiakomiteaan ja huolehtimalla huippu-urheilun kansallisesta edunvalvonnasta.

Kaikki liitot eivät yksin kykene hoitamaan lajinsa urheilijoita kansainvälisen menestymisen edellyttämälle tasolle. Pienliittojen olisikin syytä hakea keskinäistä synergiaa yhdistämällä voimiaan lähellä olevien muiden pienlajien kanssa. Suuret lajit kuten esimerkiksi jalkapallo ja jääkiekko pystynevät itsenäiseen toimintaan, mutta niidenkin resurssointia täytyy tukea tarjoamalla niille sellaisia asiantuntijapalveluja mitä ne kulloinkin tarvitsevat. Tässä kohtaa kuvaan tulee mukaan kilpa- ja huippu-urheilun instituutti KIHU ja sen toiminta urheilun asiantuntemusta tarjoavana tukiorganisaationa. Sen toimintaa on eräissä lähteissä ehdotettu jalkautettavaksi muutamiin valmennuskeskuksiin ja jopa tutkimuksen siirtämistä niihin. Tutkimustyö on kuitenkin parasta säilyttää Jyväskylässä ja sen osuutta vahvistaa entistä kiinteämmässä yhteistyössä Liikuntatieteellisen tiedekunnan kanssa. Resurssien hajottaminen ja uusien soveltavan tutkimuksen yksiköiden perustaminen uusille paikkakunnille ilman yhteyttä yliopistoon ei ole taloudellisesti eikä asiallisesti perusteltua. Perustutkimus yliopistoissa ja käytäntöä palveleva tutkimus soveltavan tutkimuksen laitoksissa, kuten KIHU:ssa, kulkee käsikädessä eikä niitä voi erottaa toisistaan.

Tahko Pihkala oli 1920-luvulla perustamassa Suomen Urheiluopistoa, joka on osoittanut toimivuutensa näihin päiviin asti ajoittaisista taloushaasteistaan huolimatta. Sen vanavedessä on Suomeen saatu maantieteellisesti edustava urheiluopistojen verkosto. Ne toimivat sekä huippu- urheilijoiden leiri- ja harjoittelukeskuksina että liikunnan ammattilaisten koulutuslaitoksina. Kilpa- ja huippu-urheilijoiden lisäksi niitä hyödyntävät myös tavalliset omasta kunnostaan huolehtivat ihmiset. Vuosina 2019 ja 2024 suoritetuilla SROI-vaikuttavuusarvioinneilla (Social Return on Investment) on osoitettu, että niillä on koko yhteiskunnalle erittäin merkittävä taloudellinen lisäarvo ja samalla myös laajat aluetaloudelliset vaikutukset. Erikoistumisella voidaan nykyistä toimintaa tehostaa, mutta verkoston maantieteellisen kattavuuden varmistaminen mahdollistaa sen, että ne ovat helposti saavutettavissa ja niiden toiminnalla voidaan vaikuttaa myös tavallisten ihmisten liikuntaan ja hyvinvointiin. Se kuinka tarpeellinen ja kustannustehokas nykyinen opistoverkosto on erityisesti huippu-urheilulle, vaatinee oman erillisen selvityksensä.

Tahkon suuri huoli kokonainen vuosisata sitten oli kansan kunnon heikko tila ja kouluikäisten lasten vähäinen liikkuminen koulupäivien aikana. Sama huoli kalvaa yhteiskuntaa yhä myös tänä päivänä. Koska Olympiakomitea ei sille annetuilla resursseilla pysty vastaamaan koko kansan liikuttamisesta, on syytä tukeutua niihin yksiköihin, jotka tekevät sitä työtä parhaillaan. Liikunnan aluejärjestöt toimivat viidentoista yksikön voimin eri puolella Suomea perustehtävänään suomalaisten hyvinvoinnin edistäminen liikunnan ja urheilun avulla. Suomen Latu ja sen 177 alueellista jäsenyhdistystä on Suomen suurin ulkoliikuntajärjestö. Näiden ohella muiden muassa Koululiikuntaliitto KLL, Opiskelijoiden liikuntaliitto OLL, soveltavan liikunnan järjestöt, reserviläisurheiluliitto Resuli ja liikuntalääketieteen keskukset kantavat oman kortensa kekoon kykyjensä mukaan. Kokonaiskoordinaatio väestön liikuttamisessa puuttuu ja joukot ovat hajallaan. Nyt on syytä puuttua tilanteeseen, kuten ministeri Lauri Tarasti on ehdottanut, ja kutsua koolle laaja-alainen neuvottelukunta pohtimaan koko kansan liikunnan edistämisen menettelytavat ja mekanismit kuntoon. Ja toiseksi huippu-urheilun uudelleen organisointi niin, ettei yhdelle organisaatiolle kerry niin suurta tehtävää, ettei se siitä lainkaan selviä.

Toivotan kaikille hyvää lähestyvän joulun aikaa ja antoisia liikuntahetkiä!

Kari L. Keskinen

Tahko Pihkala -seuran hallituksen puheenjohtaja