Otteita Tahkon puheesta 90-vuotispäivillään 5.1.1978. Puheen otsikkona oli ”Uskontunnustukseni urheiluun”
Julkaistu kirjassa ’Urheilun avulla kansamme parhaaksi’, Tahko Pihkala -seura, 1989

 

Niin kuin liikkuminen oli kaukaisten esivanhempiemme perustarpeita menestyksen metsästäjinä – taistelussa olemassaolosta, kuuluu se perustarpeisiin vielä nytkin terveyden taistelussa ”sairautta, väsymystä ja pelkoa” vastaan.

***

Ihmisen perustoiveena on kautta aikojen ollut päästä mahdollisimman vähällä liikkumisella, joka samaistetaan työlään rehkimisen ja raatamisen kanssa. ”Sylkeä kattoon kylkeä kääntäessään – ah, eikö se olisi onnea? ” kuuluisi kai vanhentunut kiinalaisviisaus.

***

Ainakin jossakin määrin tätä ristiriitaa sovittamaan on kautta aikojen ollut omansa leikki ja sen sävyttämä urheilu, jonka perustehtävien – iskemisen, heittämisen, hyppäämisen tai juoksemisen – suoritusta ja harjoittelemista elähyttää ponnistamisen ilo. Toteutuu olypia-aate ”citius, altius, fortius” eli nopeammin, korkeammalle, väkevämmin.

Antiikin aikoina näkyy urheilun tapahtuneen sekä Kreikassa että Roomassa kahdella linjalla. Kreikassa esiintyivät rinnakkain valioitten dramaattiset kilpailut, huipulla yleishelleeniset juhlakisat olympialaisista alkaen, sekä alemmalla tasolla meidän aikamme orastavaa kuntourheilua vastaava (vapaalle) nuorisolle urheilun muodoissa annettu sotilaallinen alkeiskoulutus. Myöhemmin näyttää kreikkalaisten valiourheilu lähentyneen roomalaisten leiväntäytteeksi madaltuneita sirkusleikkejä, ”panem et circenses”.

On hyvin ymmärrettävää, että kun nuori paroni Pierre de Courbertin keksi ruveta etsimään urheilusta apua Saksa-sodassa kolhiutuneen kansansa itseluottamuksen, kunnon ja kunnian – gloiren – kohottamiseksi ja siinä mielessä esikuvia etsien suuntasi katseensa antiikin Hellaaseen, niin hän ensi hätään omaksui dramaattisuudellaan nopeasti vaikuttavat Olympiakisat. Myös englantilaista urheilukasvatusta Coubertin ehdotteli esikuvaksi, mutta se naula ei vetänyt alkuunkaan yhtä hyvin. Olipa syynä sitten ranskalaiseen vetoavan dramaattisuuden tai päinvastoin järkiperäisyyden puute taikka myös vuosisatojen varrella iskostunut ynseys vihollisnaapuria kohtaan. Ja niin jäi Ranskan urheiluelämä vaille sitä vahvaa pohjaa, joka voidaan luoda vain koulu- ja varsinkin varhaisnuorten urheilun avulla.

Entä meillä? Häikäisevän olympiamenestyksen sokaisemina jätettiin liikunnan asema ja kehitys opetuslaitoksemme piirissä tuuliajolle, ja se on nyt peruskoulussa entistä ahtaammalla. Mutta kun kaiken lisäksi aika vierii…

Sitä raskaampana velvoittaa vastuu liikuntakulttuurimme syventämisestä sekä kansamme liikkumakunnon kohentamisesta tai edes säilymisestä vapaaehtoisia urheilujärjestöjämme, ensi sijassa nimenomaan Suomen Valtakunnan Urheiluliittoa (SVUL).

Mutta käsittääkseni vallitseva urheilumme kriisi ei ole miltään puoleltaan laukaistavissa tähänastiseen tapaan vain urheilun määrärahoja lisäilemällä eikä varsinkaan investoimalla niitä erilaisiin ”mukavuus- tai rahoitusrakennelmiin”. Jäljet pelottavat tai niiden pitäisi pelottaa. Antiikin urheilun historiassa on rappion alun, 200-luvun e.Kr. erikoisotsakkeena urheilurakennelmien aikakausi. Kohtalon ivaa, että samalla aikaa kun Länsi- ja Keski-Euroopassa kadehditaan meidän metsiemme tarjoamia ulkoilutilaisuuksia, me pyrimme sen sijaan kuin kuollaksemme sisätiloihin.

***

Mitä sitten olisi tärkeintä tehdä? Suunnitella – laatia – tarjota – markkinoida – toteuttaa kustannuksiinsa nähden tehokas perusohjelma tunnuslauseenaan vaikkapa vanha koeteltu ”suppea, mutta laajalla rintamalla”.

Siis päättäväisesti irti muka itsestään selvästä tunnuslauseesta ”jokaiselle jotakin”! Siinä mielessä kaikkien mahdollisten ja mahdottomien urheilumuotojen tai lajien tukeminen vaikuttaa niin kuin liian runsas ruokalajien valikoima pödässä: asiakas käy neuvottomaksi, mitä ottaa koko rahan edestä nauttiakseen ja jää nälkäiseksi.

Kukin tulkoon autuaaksi mieleisensä urheilun uskossa, toivossa ja varsinkin rakkaudessa, mutta julkisilla varoilla tapahtuva yleishyödyllisesti ’arvokkaitten’ lajien tukeminen voidaan perustellusti rajoittaa pääasiallisesti perusohjelman saksalaisesti sanoen ’elintärkeisiin’ (lebenswichtig) lajeihin ja sen lisäksi kapasiteetiltaan vetäviin liikuntamuotoihin.

Elintärkeillä lajeilla ymmärrän niitä, jotka vahvistavat elinkuntoa, ennenkaikkea sydäntä ja keuhkoja, verenkiertoa ja hermostoa. Tämän lisäksi niiden pitää olla valtakunnantärkeitä, kansan ja valtakunnan olemassaololle tärkeitä.

***

Mitkä liikuntamuodot ovat elintärkeitä? Eikö se ole makuasia?

Ei pitäisi ja tuskin tarvitsisikaan olla. Alkaisi olla aika laatia edes jonkinlainen urheilumuotojen ja -lajien arvoteoria, ettei jäätäisi mielivallan armoille.

Mitä ominaisuuksia on ’hyvältä’, s.o. asiakastaan liikuttavalta urheilulta vaadittava? Ensinnäkin, että se on hauskaa eli viehättävää, ’vetää’ nykyisittäin sanoen, motivoi asiakkaansa mobilisoitumaa, ”liikuntakannalle”. Toiseksi, että se on vaikutuksiltaan otollista, hyödyllistä. Ja kolmanneksi, että huvin ja hyödyn hinta ei ole ylivoimainen, vaan ennemmin halpa – vaikka onkin urheilijoita, jotka näyttäytyvät mieluummin komeissa ja kalleissa varusteissa.

***

Tärkeä kaava

Olen leikitellyt erinäisten urheilujen mittaamista näiden kaavojen avulla ja tullut siihen tulokseen, että sellaisten kehitteleminen saattaisi kannattaa.

Sekä peukalotuntumalla eli harkiten että kaavoilla pelaten kuin myös viisaampien kanssa neuvotellen – olen – olemme päätyneet meidän olojamme ajatellen tämän näköiseen seitsemän lajia käsittävään juoksuvaltaiseen ja leikinomaiseen perusohjelmaan, jota ei tietenkään ole kuviteltu viimeiseksi sanaksi asiassa.

Siis:

1. Suunnistaminen (metsäpiilosilla juoksujalkaa). Sen kanssa assosioituvat
2. Hölkkä ja
3. ’Suksijuoksu’ s.o. hiihto ja
4. Juoksu (tai hiihto) + tikanheitto tai pienoiskiväärillä ampuminen; suuret mahdollisuudet mm. kiehtovaksi tivolileikiksi juoksettamaan ampumisen viehätykseen vedoten.
5. Salamapallo, ainoa juoksupeli, jota pikkuväki pystyy pelaamaan 6–8-vuotiaasta alkaen ja jossa pituudella ei ole sanottavaa merkitystä
6. Voimistelu kahdessa portaassa. a) Lasten temppuileminen kuperkeikasta volttiin. Kaikki nauttivat siitä ja tarvitsevat sitä, jotkut jatkavat ja erikoistuvat taitovoimisteluun. b) Kotivoimistelu: muutaman harvan liikkeen kestävä ohjelma koko kansalle; ei aina uusien ohjelmien syöttämistä väsyttäväksi yltäkylläisyyden pullaksi.
7. Uinti. Tuhatjärveläisen tavoitteena sellainen taito ja kunto, ettei matkan pituuden rajeena ole kunnon eikä taidon puute, vaan veden kylmyys.”